Month: October 2018

Murros, disruptio, pirstoutuminen – av-universumi ja uudet osaamistarpeet

Audiovisuaalisen alan koulutustarpeista on viime aikoina keskusteltu erityisesti #metoo-kampanjan ja 12. syyskuuta Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaiseman Häirintä ja muu epäasiallinen kohtelu elokuva- ja teatterialalla -raportin (2018) yhteydessä. Näissä keskusteluissa on korostunut erityisesti työoikeudellisen osaamisen puute, mutta useat samanaikaisesti tapahtuvat murrokset tuottavat av-alalle myös muita osaamistarpeita. Muutokset liittyvät muun muassa teknologiaan, liiketoimintamalleihin, kansainvälistymiseen ja median käyttöön. 

Teknologiset muutokset 

Tuotanto- ja lähetystekniikan digitalisointi avasi audiovisuaaliselle alalle aivan uusia mahdollisuuksia niin sisältöjen tuotannon, jakelun kuin kulutuksenkin suhteen, eikä kehitys näytä hiipuvan lähitulevaisuudessa. Esimerkiksi viimeisen vuoden aikana kotimaisissa tuotannoissa yleistyneiden VR- ja AR-elementtien avulla suorista TV-lähetyksistä saadaan informatiivisempia, viihdyttävämpiä ja interaktiivisempia. Lisäksi virtuaalitodellisuutta ja lisättyä todellisuutta voidaan hyödyntää tuotantojen suoraviivaistamisessa (ks. aikaisempi blogipostauksemme). Uuden teknologian omaksuminen edellyttää usein aiemman tuotanto-osaamisen päivittämistä. Teknologinen kehitys tuottaa todennäköisesti alalle myös uusia ammattinimikkeitä.

Toisinaan teknologinen murros ei kuitenkaan ole tuotantohenkilökunnan näkökulmasta suuri, mutta se avaa katsojille uusia mahdollisuuksia kuluttaa av-sisältöjä. Esimerkiksi hybridi-vastaanottimien lisääntyminen ei edellytä sisällöntuottajilta uuden teknologian haltuunottoa, vaan ainoastaan uudenlaista ymmärrystä siitä, miten perinteisiin televisiosisältöihin voi yhdistää netin kautta tarjottavia interaktiivisia lisäpalveluja. Tuotantoyhtiöillä on keskeinen rooli työvoiman ammattitaidon kehittämisessä.

Markkinoiden disruptio ja uudet ansaintamallit 

Vaikka televisiotoiminnan digitalisointi on mahdollistanut audiovisuaalisten sisältöjen jakelun internetissä ja niiden vastaanottamisen erilaisilla mobiileilla päätelaitteilla, eivät uudet jakelukanavat ole merkinneet automaattisesti uusia tulonlähteitä sisältöjen tuottajille. Esimerkiksi tuotantoyhtiöiden liikevaihto on aiemmin pääasiallisesti perustunut TV-kanavien ostamiin hyödyntämisoikeuksiin. Vielä runsas viisi vuotta sitten kanavat maksoivat tuotantoyhtiöille korvauksen ohjelman esittämisestä 1–2 kertaa televisiossa sekä oikeudesta tarjota ohjelmaa katsottavaksi televisioyhtiön omassa verkkopalvelussa 7–30 päivän ajan (nk. catch up -oikeudet).  

Tämä ansaintamalli on muuttunut siten, että esityskertojen sijaan televisioyhtiöt ostavat nyt enimmäkseen ns. välitysikkunoita eli ajanjaksoja, joiden aikana ne voivat esittää kyseistä ohjelmaa rajattomasti eri kanavillaan ja lisäksi omissa verkkopalveluissaan, Lisäksi televisio-ohjelmat ovat kasvaneet monimediallisiksi tuotannoiksi, jotka sisältävät itse ohjelman ohella erilaisia ja eri alustoilla jaeltavia audiovisuaalisia sisältöjä. Koska kuluttajat ovat tottuneet siihen, että verkossa saatavilla oleva materiaali on pääosin ilmaista, rahoitetaan näitä sisältöjä usein mainonnalla. Vaikka uusia ansaintamalleja kehitetään yhä enemmän myös monimediallisten tuotantojen osalta, alalla on edelleen runsaasti haasteita toiminnan kannattavuuden suhteen. 

Katsojat ovat kuitenkin vastaanottavaisempia eri maiden ja kulttuurien sisällöille kuin vielä muutama vuosi sitten ja sen myötä sekä viihde- että draamaohjelmien formaattien kansainvälinen myynti on lisääntynyt. Muutos liittyy erityisesti suoratoistopalvelujen kasvuun. Parrot Analyticsin kesäkuussa 2018 julkaiseman raportin mukaan eurooppalaisten digitaalisten originaaliohjelmien eli suoratoistopalvelussa ensiesityksensä saaneiden ohjelmien määrä on yli kaksinkertaistunut vuodesta 2016 vuoteen 2018. Myös kotimaisia sisällön jakelijoita on tullut lisää.

Kansainvälistymisen murros 

Globalisaation myötä koko mediakenttä ja erityisesti televisiotoiminta on viime vuosina kansainvälistynyt kiihtyvällä vauhdilla, ja Suomeenkin kohdistuu nyt uudenlaista kansainvälistä kiinnostusta. Kuten Media & Message -seminaariin toteuttamastamme selvityksestä käy ilmi, suomalaisia draamasarjoja tehdään yhä enemmän kansainvälisinä yhteistuotantoina tai kansainvälisellä rahoituksella. Lisäksi Suomessa kuvataan kansainvälisiä tuotantoja, jotka kasvattavat av-alan kotimaista ammattitaitoa. Riskinä kuitenkin on, ettei osaavan työvoiman määrä tai osaamisen taso vastaa ulkomaisten tuotantojen vaatimuksia, jolloin kotimaisten tuotantopalveluiden ja -henkilökunnan hyödyntäminen jää toivottua vajavaisemmaksi.  

Lisäksi monimutkaiset rahoitusmallit, IP-oikeuksien omistajuussuhteet sekä niiden hyödyntämisoikeudet tekevät varsinkin tuottajien työstä aiempaa haastavampaa. Työskentely monikulttuurisissa tuotantotiimeissä edellyttää kaikilta työntekijöiltä mm.  uusia viestinnällisiä taitoja sekä kykyä adaptoitua erilaisiin tuotantotapoihin. IP-oikeudet toivottavasti säilyvät vanhemmillaan tulevaisuudessakin, mutta tuottajan on oltava valmis jakamaan teoksensa hyödyntämisoikeuksia muiden kanssa varmistaakseen sekä rahoituksen että mahdollisuudet kansainväliseen levitykseen. Levittäjäyhtiöt eivät enää myy ja jakele pelkästään valmiiden ohjelmien oikeuksia, vaan toimivat usein osatuottaja-roolissa ja tulevat jo varhain mukaan tuotannon kehitys- ja esituotantoprosessiin. Levittäjän roolin muutokseen on vaikuttanut mm. se, että globaalien suoratoistopalveluiden, kuten Netflixin, HBO:n ja Amazonin, mukaantulon myötä tuottajat ovat halunneet pitää tietyt kv. oikeudet itsellään. Ohjelmien menestystä voi toki pitää onnellisena sattumana, mutta ennen kaikkea se on timanttista ammattitaitoa ja kokemuksen myötä tehtäviä oikeita valintoja. 

Yleisöjen pirstoutuminen ja median käytön uudet muodot 

Suomalaisten median käyttöä luonnehti vuonna 2017 videopalvelujen, sosiaalisen median, maksullisten suoratoisto- ja tilausvideopalvelujen sekä television eli lyhyesti sanottuna audiovisuaalisten sisältöjen kulutuksen kasvu. Lineaarinen eli televisiovastaanottimen kautta katsottava televisio oli edelleen käytetyin yksittäinen viestintäväline: sen osuus suomalaisten mediaan käyttämästä ajasta oli 25 prosenttia (Kantar TNS 2017). Perinteisiä median käyttötapoja haastavat kuitenkin mm. suoratoistopalvelut. Ruotsalaisen Mediavisionin (2018) mukaan 45 prosenttia pohjoismaisista kotitalouksista tilaa vähintään yhtä suoratoistopalvelua. Tilausaste on Euroopan korkein. Palveluista suosituin on Netflix, jolla on lähes 3,5 miljoonaa pohjoismaista tilaajaa, mutta myös paikallisten palvelujen kasvu on voimakasta. Lähivuosina kilpailu kiristyy entisestään, kun markkinoille tulee uusia globaaleja toimijoita. Deloitten Technology, Media and Communications Predictions 2018 -ennusteen mukaan palvelujen määrän kasvaessa myös tilauksien määrä kasvaa eli yhä useampi kotitalous tilaa useaa eri suoratoistopalvelua.

Yleisöjen pirstoutuminen siis jatkuu, kun käytettävissä olevien sisältöjen, alustojen ja palvelujen valikoima edelleen kasvaa. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että globaalien mediajättien sisällöt söisivät elintilaa kotimaisilta TV-ohjelmilta. Deloitte (2018) ennustaa paikallisten sisältöjen kysynnän kasvavan erityisesti muilla kuin englanninkielisillä markkinoilla, sillä kansainväliset suoratoistopalvelut tarvitsevat paikallisia sisältöjä uusien tilaajien houkuttelemiseksi. Myös TV-kanaville kotimaiset sisällöt ovat tämän hetken tärkein kilpailuetu. Kotimaisten sisältöjen kysyntä siis kasvaa, mutta kotimaisten tuotanto- ja jakeluyhtiöiden täytyy kyetä ennustamaan katsojakäyttäytymistä ja markkinoiden kehitystä entistä nopeammin ja luotettavammin pysyäkseen kilpailussa mukana. 

Kilpailuetua oikealla osaamisella

Audiovisuaalisella alalla on siis sekä kasvupotentiaalia että mahdollisuuksia kansainvälistymiseen.  Globalisaatio voi kuitenkin uhata kotimaisen kulttuurin diversiteettiä ja jopa sananvapautta, mikäli tuotantoja ei onnistuta pitämään riittävän osaamisen turvin kotimaisissa käsissä. Myös teknologian, liiketoiminnan ja median käytön muutokset voivat heikentää kotimaisen audiovisuaalisen sektorin elinvoimaisuutta, mikäli alan toimijoilla ei ole riittävän laajaa tietotaitoa. Alan osaajille on lisäksi tarvetta sekä audiovisuaalisella alalla että kasvavassa määrin myös muualla: osa alalle koulutetuista työllistyy jo nyt perinteisen tehtäväkenttänsä ulkopuolelle. Sekä alan osaamistarpeisiin että nopeasti muuttuvan työelämän haasteisiin voidaan vastata esimerkiksi tuotantoyhtiön tai televisiokanavan tarpeisiin räätälöidyllä täydennyskoulutuksella.